Pelikulttuurien historiaa

Pelikulttuuria laboratorioiden jättikoneista taskulaitteisiin

© Tanja Sihvonen & Frans Mäyrä, 2009

Tämä osio hahmottelee peleihin liittyvän teknologisen kehityksen pääpiirteitä ja luo yleiskuvan erilaisten pelikulttuurin muotojen kehittymisestä.

Tämän päivän pelikulttuurit

Pelikulttuurit ovat vuosikymmenten kuluessa käyneet läpi monenlaisia kehitysvaiheita, ja erityisesti peliharrastus on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nyt, 2000-luvulla, pelit ovat tuotteina erilaisia kuin aiemmin, pelilaitteita on enemmän ja ne ovat kalliimpia, eikä pelaaminen ole entiseen tapaan lähinnä yksityiseksi tai rajatun sosiaaliseksi määrittyvää toimintaa. Pelit liittyvät ajassamme jatkuvasti korostuvaan populaarikulttuurin merkitykseen. Ne ovat merkittävä viihteen muoto, mutta myös oppimisen, ajattelun, politiikan, taiteen ja ideologisten lausumien väline. Pelikulttuureihin liittyvän muutoksen ehkä merkittävin ilmiasu on se, että pelaajakunta on tänään aivan toinen kuin vuosikymmen sitten.

Muutos on erityisen konkreettisesti nähtävissä digitaalisten pelien pelaajien ikähaarukassa. Kun useimmat 1970- ja 1980-lukujen videopeleistä kehitettiin ja markkinoitiin tietoisesti nuorisolle, aikuisten pelikulttuurien kehitys on 1990-luvulta lähtien ollut voimakasta. 2000-luvun alkupuolella vuosittain tehdyt selvitykset osoittavat digipelaajan keski-iän tasaisesti nousevan (vuonna 2007 suomalaisen pelaajan keski-iäksi arvioitiin 37 vuotta). Samaan aikaan julkisuudessa esiintyvät mielikuvat pelaajista ja pelikulttuureista yksinomaisesti lasten ja nuorten kulttuurina eivät ole välttämättä juurikaan muuttuneet.

Pelaajien laajenevan ikähaitarin lisäksi pelikulttuurien monimuotoistumiseen on vaikuttanut pelaajien sukupuolen ja kulttuurisen taustan kaltaiset tekijät. Lisäksi peliharrastuksen muodot poikkeavat toisistaan niin suuresti, että on itse asiassa osuvampaa puhua digitaalisista pelikulttuureista monikossa. Asialleen omistautuneet roolipeliharrastajat, sota- tai simulaatiopelien fanit ja toisaalta verkosta ilmaiseksi ladattavien pienpelien pelaajat poikkeavat suuresti toisistaan. He käyttävät peleistä ja pelaamisesta puhumiseen erilaista kieltä, tavoittelevat pelaamisellaan eri asioita sekä omistavat harrastukselleen hyvin eri määriä aikaa, rahaa ja energiaa.

Pelaamisen motivaatiot ovat monilla pelaajilla tiedostamattomia; kun haastattelija perää syitä pelaamiseen, on vastauksena usein että pelejä pelataan “ajanvietteeksi” tai “kun ei ole parempaakaan tekemistä”. Tarkemmassa analyysissä pelikäyttö osoittautuu monisyiseksi, toisaalta arkielämään kietoutuneeksi ja toisaalta siitä vapauttavaksi elämän alueeksi. Pelejä pelataan virkistymisen ja toisaalta rentoutumisen takia. Pelit voivat auttaa viemään ajatukset pois opinnoista, työstä ja stressin aiheista, mutta haastava peli voi toisaalta itsessään olla myös vaativa ja turhauttavakin kokemus.

Pelit tarjoavat yllätyksiä ja elämyksiä; toisaalta monet pelaavat samaa peliä yhä uudelleen ja uudelleen, toiston tuomasta rutiinista nauttien. Toiset pelaavat aina yksin, kun taas toisten pelaaminen on hyvinkin sosiaalista – pelaaminen kytkee heidät osaksi tiiviisti toimivaa peliyhteisöä. Onkin väistämätöntä, että lähes mikä tahansa “kaikkia pelaajia” koskeva väittämä osoittautuu karkeaksi yksinkertaistukseksi.

Miten pelaamisesta on tullut näin monimuotoista ja -syistä toimintaa? Miten pelikulttuurit ovat kehittyneet vuosikymmenten saatossa, ja miten peleihin liitetyt mielikuvat ovat muuttuneet? Tämä osio pyrkii vastaamaan näihin kysymyksiin ja tuottamaan samalla tämän sivuston muille osa-alueille laajempaa taustoitusta.

Pelien ja pelilaitteiden historiaa

Tietokoneiden käyttäminen pelaamiseen on varsin vanha idea. Se alkoi itää alan tutkijoiden mielissä jo 1940-luvulla tai aikaisemminkin. Varhaisimmat pelisovellukset liittyivät shakkiin ja muihin lautapeleihin sekä korttipeleihin, ja niiden suunnittelu yhdistyi osittain ohjelmointikielten ja tieteellisen peliteorian kehittämiseen. 1950- ja 60-luvuilla pelejä suunniteltiin ja pelattiin lähinnä laboratorioissa ja korkeakouluympäristöissä, osana teknisiä kokeiluja ja kehitysprojekteja. Pelikehitystyö oli tuolloin yksittäisten harrastajien käsissä.

Myös Suomessa suunniteltiin tietokonepelejä jo 1950-luvulla (erityisesti ns. NIM-peli on kuuluisa), mutta niiden käyttö laajeni varsinaisesti vasta 1960- ja 70-luvuilla, kun pelaaminen alkoi kiinnostaa yhä useampia yliopisto-opiskelijoita. Koska tietotekniikan saatavuus oli aluksi rajoittunut korkeakouluympäristöihin, myös pelaaminen tapahtui lähinnä niiden tietokone- ja ATK-kerhoissa. Pelit alkoivat näkyä osana laajempaa, markkinalähtöistä kulutus- ja harrastuskulttuuria 1970-luvulla, kun myyntiin alkoi tulla erilaisia videopelilaitteita ja pelituotteita.

1970- ja 80-luvun taitteessa elintaso kasvoi, ja markkinoille tuli televisio-, elektroniikka- ja videopelilaitteiden lisäksi monia muitakin elektronisia laitteita, kuten videonauhureita, taskulaskimia ja digitaalikelloja, joista tuli erityisen suosittuja 80-luvun alkupuolella. Osaltaan elektroniikan yleistymistä edesauttoi integroitujen mikropiirien kehitys: digitaalinen tekniikka muuttui niin edulliseksi, että se soveltui myös kuluttajamarkkinoille.

Vuosikymmenen kuluessa pelaaminen levisi monenlaisiin ympäristöihin: lapset ja nuoret alkoivat pelata arkadikoneilla pelihalleissa, mukana kuljetettavilla pienillä pelilaitteilla (mm. elektroniikkapeleillä) liikkeessä ollessa, sekä kotona, televisiovastaanottimeen kytkettävillä pelikonsoleilla ja vähitellen myös tietokoneilla.

Pelaamisen yleistyminen 1970- ja 80-luvuilla liittyy siten laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin — vapaa-ajan ja viihteen merkityksen kasvuun ja kulutustuotteiden markkinoiden kehittymiseen. Samoihin aikoihin kotitietokoneiden markkinat kasvoivat, ja myös tietokoneohjelmistojen kysyntä nousi voimakkaasti. Monet huomasivatkin juuri tässä markkinaraon: jos tietotekniikkaa pystyttäisiin tekemään ihmisläheisemmäksi ja helpommin lähestyttäväksi, yhä useammat ostaisivat kotikäyttöön tarkoitettuja laitteita, ja näin myös ohjelmistoteollisuus saisi uutta potkua.

1980-luvun puolivälin suosikkikone oli Commodore 64, jolla on joidenkin peliharrastajien mielissä pelilaitteena edelleen erityinen asema. Commodore 64 on kaikkien aikojen suosituin yksittäinen tietokonemalli. Samaan aikaan markkinoilla oli Apple II:n ja ZX Spectrumin kaltaisia muita PC-tietokoneita edeltäneitä kotitietokoneita.

Vaikka vuosikymmenen lopulla markkinoille tulleet Commodore Amiga ja Atari ST eivät olleetkaan Commodore 64:n kaltaisia myyntimenestyksiä, ne olivat muisti- ja multimediaominaisuuksiltaan sekä käyttöliittymältään sitä kehittyneempiä. Tämä mahdollisti entistä näyttävämpien ja moniulotteisempien pelien suunnittelun. Siinä missä aiemmin oli käytetty viivagrafiikkaa kolmiulotteisuuden vaikutelman luomisessa, nyt graafisten ominaisuuksien kuten tekstuurien kehitys mahdollisti visuaalisesti vaativampien lajityyppien, esimerkiksi simulaattorien, jatkuvan kehittämisen.

Pelaamisen yleistymistä 1970- ja 80-luvuilla vaikeutti kuitenkin merkittävästi se, että samalla kun pelien kysyntä kasvoi nopeasti, ei pelikasettien ja -levykkeiden toimittajilla ollut välttämättä mitään laadukasta myytävää. Markkinoille tuotiin suuria määriä erittäin heikkolaatuisia pelejä. 1980-luvun alussa USA:ssa koettiinkin videopelikaupan suuri romahdus. Atarin kaltaiset “videopelien kultakauden” yritykset ajautuivat vaikeuksiin tai vararikkoon. Vasta Nintendon ja muiden japanilaisten videopelivalmistajien markkinoille tuomat aiempaa laadukkaammat, kotikäyttöön tarkoitetut pelit elvyttivät peliteollisuuden uudelleen.

Peliharrastuksen perusteet

Monet 1980-luvun pelit eivät olleet Suomessa kaupallisessa levityksessä, vaan ne jouduttiin joko kopioimaan jostain tai ohjelmoimaan itse, tietokonelehdissä ja käsikirjoissa julkaistujen ohjelmalistausten (painetun koodin) perusteella. Laajimmalle levinneiden tietokonepelien mallit kopioitiin lähes suoraan niitä edeltäneiden tv- ja videopelien maailmasta.

Kiinnostavaa kyllä, juuri ohjelmistojen niukkuus loi pohjan suomalaisen peliharrastuksen yhteisöllisyydelle: ulkomaalaisten pelien leviämistä edistämään perustettiin vaihtoverkostoja, joissa keskityttiin paitsi peleihin itseensä myös laajemmin tietokoneohjelmointiin. Tähän harrastuspiiriin liittyy kiinnostavia luovia ilmentymiä, kuten ns. tietokonedemojen ohjelmointi.

Demot ja niiden ympärille kehkeytynyt alakulttuuri alkoivat levitä erityisesti 1980-luvun loppupuolella harrastajien purkaessa pelien kopiosuojauksia (engl. cracking) ja liittäessä kopioimiensa pelien alkuun oman tunnuksensa (ns. cracktro). Näitä multimediaesityksiä motivoi erityisesti kotitietokoneiden vaatimattomien teknisten resurssien mahdollisimman tehokas käyttö. Kun cracktro-introista alkoi tulla omia itsenäisiä taideteoksiaan, niitä alettiin nimittää demoiksi — harrastuspiiri tunnetaan edelleen nimellä “demoskene”. Suomessa erityisesti vuodesta 1992 lähtien järjestetty tietokonefestivaali Assembly on tullut tunnetuksi demoskene-harrastajien vuosittaisena kohtaamispaikkana.

Tietokonepelaamisen syntyyn ja leviämiseen vaikuttivat siis tietoteknisten laitteiden yleistyminen kulutuselektroniikkamarkkinoilla ja tietotekniikkaan liittyvän harrastustoiminnan leviäminen yhä nuorempien sukupolvien keskuuteen. Pelijournalismin kehittyminen, ATK:n vakiintuminen koulujen valinnaiseksi oppiaineeksi, kerhotoiminnan organisoituminen ja laajemmat harrastajatapaamiset alkoivat pikku hiljaa hivuttaa pelaamista osaksi suomalaista arkipäivää.

Digitaaliseen pelaamiseen käytettävät laitteet ovat vakiintuneet osaksi suomalaisia kotitalouksia etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kun vuonna 1996 joka neljännessä suomalaisessa kodissa oli tietokone, 2000-luvun puolivälissä tietokoneita oli jo kahdessa kolmesta kotitaloudesta. Henkilökohtainen tietokone on ollut pelaamisen tärkeä alusta, erityisesti sen kautta saatavan nopean internet-yhteyden takia. Uusimman sukupolven pelikonsolit tarjoavat vastusta PC:lle myös tässä suhteessa.

Pelikonsolien määrää on tilastoitu vasta vuodesta 2001, jolloin niitä oli noin 25 prosentissa suomalaisista talouksista. Määrä on pysynyt suurin piirtein ennallaan, tosin pelikonsolien uusimman, 128-bittisen sukupolven (Xbox360, PlayStation 3 ja Nintendo Wii) yleistyminen entisestään muuttanee tilannetta. Matkapuhelimia, joista useimmilla voi myös pelata pelejä, on käytännössä lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa.

Lajityyppien kautta kehittyvä pelien kulttuurihistoria

Pelikulttuurien historia kietoutuu suosituimpien pelien ja pelityyppien kehitykseen. Alkuvaiheessa saatettiin PONG-pelin (Atari, 1972) tapaan jäljitellä tuttua urheilulajia (pöytätennistä), jolloin pelin säännöt, tavoitteet ja toiminta olivat heti peliyleisölle tuttua. Vuosikymmenten kuluessa digitaalisten pelien alueelle on kuitenkin kehittynyt rikas kokoelma omia, uusia pelityyppejään, joita ei olisi käytännössä mahdollista toteuttaa millään muulla välineellä kuin tietotekniikalla.

IBM:n standardoima PC vakiintui Suomen yleisimmäksi kotitietokoneeksi 1990-luvun alkupuolella, ja sille 1993 ilmestynyt toimintapeli Doom (id Software, 1993) mainitaan usein nykyisen pelikulttuurimme kantamuotona. Doom on räiskintäpeli, jossa ensimmäisen persoonan näkökulmasta kuvattu sokkeloinen pelitila avautui pelaajan silmien eteen realistisena ja kolmiulotteisena. Doom hyödynsi kauhukulttuurista, sotaelokuvista ja rock-musiikista tuttuja populaarikulttuurin elementtejä ja siitä tuli varsinkin Yhdysvalloissa uskonnollisten piirien ja mediaväkivallasta huolestuneiden silmätikku. Peleihin liittyviä mediapaniikkeja oli aikaisemmin laukaissut mm. Japanissa kehitetyn mustavalkoisen Space Invaders -räiskintäpelin (Taito, 1978) suuri suosio. Doomin zombie- ja hirviöhahmojen sijaan Space Invaders -pelissä ammuskeltiin karkealla pikseligrafiikalla toteutettuja, hyönteisiä muistuttavia muukalaisia.

Tämän päivän pelinkehittäjä voi varsinaisten peliharrastajien kohdalla luottaa siihen, että tämän ydinjoukon (engl. core gamers) pelilukutaito ja pelisivistys ovat sangen korkealla tasolla. Toisaalta pelien parissa viihtyy kasvava joukko eri taustoista tulevia, eri-ikäisiä ihmisiä, jotka eivät ole omistautuneet peliharrastukselle (engl. casual gamers; ks. ajanvietepelien osio). Nykypäivän huippupelit ovatkin joko selkeästi hahmotettavia pienpelejä, tai sitten suurella rahalla tuotettuja, laajoja ja monisäikeisiä kokonaisuuksia, joissa yhdistyy piirteitä useista lajityypeistä (vaikkapa toiminta-, rooli- ja seikkailupelistä). Jo pelin ohjaaminen voi tällaisessa laajassa ja monimutkaisessa pelissä vaihtua tekniikasta toiseen monta kertaa pelin eri osioissa.

Toisaalta digitaalinen pelaaminen on edelleenkin tavoittanut piiriinsä vain noin puolet ihmisistä, eivätkä digitaaliset pelitaidot ole yhtä laajalle levinneitä kuin vaikkapa kirjoitetun tekstin luku- ja kirjoitustaidot. Interaktiivisuus saavuttaa kuitenkin hiljalleen yhä keskeisemmän aseman tietoverkoille ja -tekniikalle perustuvan yhteiskunnan “äidinkielenä”.

Pelillisyyden ymmärtäminen ja hallinta on tärkeä väylä tietoyhteiskunnan kansalaistaitojen omaksumiseen. Tutkijat, jotka käyttävät ns. digi-natiivien tai pelisukupolvien käsitteitä, mielellään alleviivaavat tietokoneiden pelillisen ja sosiaalisen toiminnan keskeistä merkitystä nuorten ihmisten toimintakyvyn ja sosiaalisen identiteetin rakennuksen kannalta.

Toisaalta pelit ja verkon virtuaalimaailmat eivät enää 2000-luvulla näyttäydy samanlaisina erillisinä ja omalakisina todellisuuksinaan kuin millaisiksi ne usein vielä 1990-luvulla miellettiin. Pelit ovat yksi elämysten, oppimisen, itsetoteutuksen ja sosiaalisen elämän alue, siinä missä muutkin modernin yhteiskunnan osa-alueet. Ongelmana tällä hetkellä näyttäisi olevan lähinnä digitaalinen pelikuilu: yli ja alle kolmekymppiset puhuvat peleistä varsin eri tavoin, sillä heidän omaan kokemukseensa perustuva ymmärrys pelaamisesta ja siihen kietoutuvista merkityksistä voi olla hyvinkin erilainen. Tällaisen kuilun ylitse myös tämä sivusto on toivon mukaan osaltaan rakentamassa siltaa.

Sivuston muut osiot tarjoavat lisätietoa pelien ja pelikulttuurien historiasta eräiden keskeisten lajityyppien osalta. Niihin perehdyttäessä on tärkeä ymmärtää digitaalisen pelin kahtalainen perusluonne: toisaalta peliä leimaa sen aihe ja ilmiasu, toisaalta sen tarjoama toiminta ja interaktiivisuus. Peliä onkin mahdollista ymmärtää joko digitaalisena mediana joka esittää ja kertoo jostakin, tai tietyntyyppisenä pelaajan omana toimintana, jolle pelin esittävä luonne on alisteinen. Kuitenkin vasta kun ymmärtää, miten nämä kaksi osa-aluetta vaikuttavat yksittäisen pelin ja pelaajan kohtaamisessa yhdessä, on hahmottanut pelikokemuksen erityisluonteen ja voi alkaa syvemmin ymmärtää pelin merkityksiä.

Kirjallisuutta

Digitaalisten pelien historiaa on pääosin kirjoitettu joko teollisuushistorian näkökulmasta, tai sitten populaareina, alueen harrastajille suunnattuina historiikkeina. Pelikulttuurihistorian tutkimus on alkutaipaleellaan. Tähän on valittu muutama edustava esimerkki:

• Kent, Steven L. 2001. The Ultimate History of Video Games: The Story Behind the Craze That Touched Our Lives and Changed the World. New York: Three Rivers Press.
• Herz, J. C. 1997. Joystick Nation: How Videogames Gobbled Our Money, Won Our Hearts, and Rewired Our Minds. London: Abacus.
• Mäyrä, Frans. 2008. An Introduction to Game Studies: Games in Culture. London & New York: Sage Publications.

2 kommenttia toistaiseksi
Jätä kommentti